vapaudessa

VOI IHMISEN HYBRISTÄ!

2004-04-05T22:12:00.000+03:00

Voi näitä suloisia ihmissieluja, tätä briljanttia ihmisen rotua, joka ei koskaan pääse ylpeästä hybriksestään eikä tästä suurenmoisesta lyhytnäköisyydestään! Kuten nytkin me kasvamme vain käyttämällä uusiutumattomia luonnonvaroja uhraamatta ajatustakaan sille mitä sitten kun kaikki loppuu, sillä joskushan ne väistämättä loppuvat. Viimeisistä öljypisaroista käydään monta katkeraa sotaa, sadattuhannet heittävät kaihoisasti henkensä puolustaessaan viimeisiä poraustorneja joista vielä jotain tihkuu! Ja mitä teemme nyt, säännöstelemmkö öljyä, säästämmekö, käytämmekö varoen tuota kulllanarvoista maan mustaa aarretta? Ehei, mehän ajelemme autoinemme kuin porsaat, vaadimme vielä halvempaa polttoainetta ja suurempia nopeusrajoituksia voidaksemme paremmin nauttia tämän rajallisen historianhetken autuullisuudesta. Ja kaiken huippuna ajamme vielä kisaa – formulaa, rallia, kiihdytysajoja, moottoriveneilyä! Ja samalla hetkellä kuitenkin jokaisen, joka herää aamuyöllä formulalähetyksen ääreen, on tiedettevä, jokaisen on vähintään jollain tasolla tajuttava että tulee päivä jona öljy loppuu ja vaivumme taas keskiajan pimeyksiin.

Ai niin, katson minäkin toisinaan formulaa, ja autoilen myös mielelläni silloin jos minulla on auto käytössäni. Kun kerran ihmiskunta on joka tapauksessa päättänyt ajaa kahtasataa tiiliseinään, niin miksen minäkin muiden lailla nauttisi siitä että meillä vielä on öljyä..

Kevätiltana

2004-04-04T22:07:00.000+03:00

Ilta on pimentynyt, pidän ikkunaa auki ja annan kevään kuulaan viileyden leijailla huoneeseen. Ihmisen elämän tulisi olla sellainen kuin kevät: kirkas, voimistuva ja varma, ja joka hetki kytevää intoa täynnä.

PERIFERIA

2004-03-29T23:23:00.000+03:00

Käväisin viikonloppuna vanhempieni luona siellä mistä olen kotoisin: surkea, mätänevä kaupunki, jonka raitilla kiertelevät lauantaina toriaikaan vain tuulipukuiset mummot ja ylipainoiset, punakat isännät kosteat sätkännysät suussaan. Mutta näitä ne ovat kaikki maakuntien pikkukaupungit, jotka kaukana valtateistä ja kaukana kasvukeskuksista uinuvat omaa historiatonta kuolonunta. Väkiluku laskee joka vuosi muutamalla sadalla, mikä matemaattisesti tarkastelisi sitä että kaupunki on tyhjä reilun viidenkymmenen vuoden päästä. Heti torin jälkeen ovat talot ränsistyneitä ja lahoja, kuin olisimme Sisiliassa tai Neuvostoliitossa; puutalokorttelissa ikkunoita peittävät pahvit. Tällaisissa kaupungeissa ihmiset eivät ole mitään, he ovat vain kuin hiljaista viljaa joka nousee maasta, taipuilee hetken ilman vietävänä, pudottaa tuuleen heikot siemenensä ja vaipuu takaisin maahan ilman tekoja ja mielipiteitä. He eivät enää ole kansaa jolla olisi kulttuuria, heistä on tullut historiaan kylmää raaka-ainetta. He katkeroivat, hurahtavat ääriliikkeisiin ja purkavat vihansa siihen vähään erilaisuuteen joka uskaltaa olla olemassa näissä ilmastollisesti epäsuotuisissa olosuhteissa. Ihmiset, joita sieltä tunnen, joka ihailevat yliopistopoikaa ja heidän silmissään ”maailmanmiestä” lammasmaisella fellahin rakkaudella, ikään kuin kyseessä oisi jonkinlainen linnanherran ja maaorjan suhde, tai vihaavat tätä kyynisellä katkeruudella huomaamatta, että määrätietoisuudella heillä itsellään olisi ollut mahdollisuus samaan. Halveksun heitä kaikkia ja vältän heidän tapaamistaan: ei minulla ole mitään syytä teeskennellä ystävyyttä näiden yläaste- tai lukioaikaisten ystävieni kanssa, jotka katsoivat kuuluvansa tuon kaupungin kasvistoon.

ASUMINEN, ELÄMÄ, TOIMET

2004-03-28T22:49:00.000+03:00

Asun mukavassa, modernissa kerrostalossa, josta löytyvät kaikki nykyajan viihdykkeet taivaskanavista kiinteään internet-liittymään. Talo sijaitsee suuressa, nuorekkaassa ja superuudenkaisessa lähiössä vain vähän matkan päässä kaupungin keskustasta; polkupyörällä pääsen sinne kuudessa-kahdeksassa minuutissa säästä riippuen.

Varsinaisia harrastuksia minulla ei ole siinä mielessä, että kävisin urheiluseuran harjoituksissa, pitsinnypläyspiirissä tai ratsastustunneilla tai laulaisin kuorossa. Luen jonkin verran, lähinnä omien alojeni tieteellistä kirjallisuutta, mutta myös filosofisia teoksia ja romaaneja, pitäen kuitenkin visusti huolen siitä että pysyn erossa kioskikirjallisuudessa ja huonoista dekkareista – pelkästään viihdearvoa omaavan kirjan lukeminen on ajanhukkaa siinä missä surkean elokuvan katsominenkin. Urheilua harrastan jonkin verran, en intohimoisesti mutta siinä määrin että pysyn riittävän hyvässä kunnossa voidakseni elää määrätietoisesti. Käyn myös varsin usein baareissa ja juhlimassa, sillä en näe mitään mieltä hauskanpidosta pidättäytymisessä, mutta kaiken turhan ja joutavan olen rajannut elämästäni pois – tarkoitan mm. keskikaljabaareissa vetelehtimistä ja turhanpäiväistä maailmanparannusta, tv:n viihdesarjoja, ihmissuhteisiin panostamista, toimintaa vapaaehtoisjärjestöissä ja ylipäätään kaikkea sellaista, mikä ei suoranaisesti hyödytä tai kehitä minua. Mainitsemaani hauskanpitoa, sanalla sanoen elostelua, en laske tähän kategoriaan, sillä näen siinä yhden elämän varsinaisista päämääristä, sen määrällä voi lähes matemaattisella tarkkuudella mitata mitä elämästä saa irti.

Ei pidä myöskään luulla, että halveksuisin sosiaalista elämää sinänsä. Päinvastoin, olen hyvinkin sosiaalinen: minulla on paljon ”ystäviä” tai tuttavia, aivan miten vain, laaja kaveripiiri ja lisäksi hyvä maine. Olen myös ainejärjestöaktiivi ja kuulun moniin työryhmiin, osin siksi että tiedän tuollaisilla asioilla voivan olla hyötyä joskus myöhemmin. Olen varsin pidetty ja jotkut, hieman epäsosiaalisemmat ja naisten suhteen vähemmän kokeneet kaverini jopa kadehtivat minua (Enemmän kuin todellisuudesta johtuu tämä siitä itsevarmuutta uhkuvasta kuvasta jonka itsestäni annan). Olen siis elämääni ja itseensi tyytyväinen, hyvinkin tyytyväinen, lukuun ottamatta vielä yhtä kaihertavaa asiaa: tunteita. Niistä minun on vielä päästävä eroon.

TAUSTA JA KOULUTUS

2004-03-26T21:59:00.000+02:00

Jatkaakseni eilisestä teemasta kerron sanasen itsestäni: Olen kotoisin pikkukaupungin kupeesta, pienestä rauhattomasta vieraantuneiden ja 80-luvusta hämmentyneiden ihmisten taajamasta. Perheeni kuului niukasti paikkakunnan ylempään keskiluokkaa. Menestyin koulussa aina hyvin, käyttäydyin hyvin ja harrastin hyväksyttyjä asioita, kirjoitin ylioppilaaksi loistavin arvosanoin ja pääsin ensiyrittämällä yliopistoon – tähän jossa edelleen jatkan. Olen opiskellut sekä humanistista alaa että yhteiskuntatieteellisen aineita, ja opintoni ovat nyt loppusuoralla. Työskentelen osa-aikaisesti ja tulen kohtalaisesti toimeen, ja vaikka en rahassa kylvekään, on minulla kaikki se mikä riittää tekemään elämästäni kyllin laadukasta ikäkauteen nähden. Niin, menestyn opinnoissa ja harvoissa työtehtävissäni hyvin, mikä on tehnyt minusta koko lailla arrogantin: mielestäni suuri osa opiskelutovereistani ei lahjojensa puolesta kuuluisi yliopistoon, vaan jonnekin aivan muualle, maanläheisempien tehtävien pariin. Arvostan sivistystä, kovaa tiedettä, oppineisuutta ja lahjakkuutta, ja yliopistonkin pitäisi palvella vain niitä.

Niin kuin en tahdo välittää kenestäkään

2004-03-25T23:47:00.000+02:00

Se sama tyttö, joka pyysi minua luokseen muutamia päiviä sitten – olkoon hän vaikka neiti N – toisti anelunsa taas tänäiltana; hän olisi tahtonut minut viereensä nukkumaan, luoja ties mistä hämärän tajunnan syystä. Hänen hätänsä ja tarpeensa eivät minua juuri liikuttaneet, mutta sen verran alennuin inhimilliseen käytökseen että sentään ilmoitin olevani tulematta. Ensinnäkään minua ei huvittanut lainkaan liikuttaa itseäni mukavilta sijoiltani, ja siksi toisekseen pidän hyvin alhaisena tuota ihmisten tarvetta saada turvallisuuden- ja hyvänolontunnetta fyysisestä läheisyydestä – sellaisen sieluttomuuden alttarille en tahdo itseäni uhrata enkä olla moisen matomaisen heikkouden välikappale. Sitä paitsi en välitä tuosta ihmisestä, niin kuin en tahdo välittää kenestäkään. Välittäminen on kahle, se hidastaa yksilön omaa todellistumista.

MINUN KAUPUNKINI

2004-03-25T17:56:00.000+02:00

Ehkä minun on kerrottava jotain myös tämän elämän ulkoisista puitteista.. Elän kaupungissa, melko tavallisessa suomalaisessa kaupungissa, maakuntansa pääkaupungissa. Tämä on hyvin tyypillinen maakuntakeskus, hitaasti kasvava, imien maaseudulta voimaa mutta menettäen silti Helsingille. On sekä perinteistä teollisuutta että teknologiayrityksiä, kuten kaikkialla, ja jossain kaupungin syrjällä hytisee yliopisto, jonka käytävillä minäkin päiviäni vietän. Kaupunki on sisämaassa, järvien ja vesireittien vierellä, mutta niinhän ovat Suomen kaikki sisämaakaupungit. Rautatie sujahtaa keskustan vieritse, ja hätäiset moottoritienpalaset pääteiden nivelissä kiertävät kauempaa – kuten kaikkialla, kiitos yhtenäisen valtakunnallisen liikennepolitiikan. Keskustassa on kävelykadunpätkä ja siinä lähellä tori, molemmat liikekeskusten, kaikkien näiden forumeiden ja tavaratalojen piirittäminä. Myös muutama puisto löytyy ja yhden sellaisen keskeltä vanha kirkko, kuin eksyneenä aivan väärään paikkaan ja aikaan – aivan kuten kaikissa Suomen tällaisissa kaupungeissa. Jotain aivan omaa tällä kaupungilla kuitenkin on muihin samankaltaisiin verrattuna: tältä puuttuu kokonaisuudessaan sielu, se salainen ajatus ja luonne joka kaiken tämän näkyvän takana pitää kaupunkia koossa.

Ihmiset täällä tuntevat itsensä kaupunkilaisiksi, miltei suurkaupunkilaiseksi, onhan heillä oman kaupunkinsa osio City-lehdessä, ja city tarkoittaa suurkaupunkia. Keskustan talot ovatkin suuria, kiilteleviä ja uudenaikaisia, tornit ja tehtaanpiiput nousevat sen laitamilla ja bussit kulkevat lukuisiin lähiöihin kuin hätäiset muurahaiskolonnat, jotka kipittävät merkittyjä polkujaan pitkin retkilleen palatakseen taas määräajassa takaisin kotipesäänsä. Ydinkeskustassa voi ruuhka-aikana hävitä hetkeksi ihmisvilinään ja olla lähestulkoon varma ettei ketään tuttavaa tule vastaan. Kyllä, kun tätä kaupunkia tarkastelee sen sisimmästä käsin, sen mekaanisesti pumputtavasta sydämestä ja raskaista keuhkoista katsoen, se näyttää lähestulkoon massiiviselta, suurkaupungilta. Mutta jos jätät keskustan, ohitat laitakaupaungin ja lähiötkin ja kohoat lopulta jollekin niistä laakeista, metsäisistä vuorista, joiden jono peittää taivaanrantaa kaikkialla, niin tuskin edes huomaat koko kaupunkia: se mikä äsken oli suurta ja hallitsevaa, on enää hätäinen, epätodellisen vaalea läiskä tai keinovalopisara mittaamattoman vihreän maton keskellä. Kaikki mikä siinä hohtaa, kielii väliaikaisuudesta, keinotekoisuudesta ja katoavaisuudesta jonkin todellisen ja ikuisen rinnalla. Jos ihmiset yht’äkkiä katoaisivat, menisi vain muutama ripeä vuosikymmen kun metsän hanska olisi kaapannut tuon tihruisen kivilouhikon väkevään kouraansa. Ei, tämä ei ole suurkaupunki, ei edes kaupunki, tämä on ylpeä valhe, ja nämä talot ovat näyttämörekvisiittaa tälle kummalliselle, hourupäiselle näytelmälle.

VALHEESSA ELÄMISEN ILMEISESTÄ TARPEELLISUUDESTA

2004-03-24T21:08:00.000+02:00

Kaikki se mikä meissä on sentimentaalista, tappaa meidät hitaasti ja riuduttavasti, ja kuitenkin samalla tunnemme kuin jotain kummallista unta nähden olevamme jollain tapaa hyviä, tärkeitä, kunnollisia, kaikkine vikoinemmekin rakastettavia, puutteinemme hyväksyttyjä. Jos kaikkien silmät avattaisiin yht’äkkiä näkemään heidän epätäydellisetyynsä koko luonne kaikessa karmivuudessaan, niin useimmat tuskin sitä kestäisivät – he tarvitsevat unensa ja harhanäkynsä, he tarvitsevat kaikki ne lapselliset puheet siitä että jokainen ihmissielu on yhtä tärkeä ja arvokas, että jokainen tulee hyväksyä sellaisena kuin hän sattuu olemaan, että virheet annetaan anteeksi, että taivas on olemassa ja samoin jokin kummallinen pelastus; he tarvitsevat tv:n keskusteluohjelmien pehmeällä äänellä puhuvia psykiatreja jotka kertovat miten tärkeää on tunteiden tunnistaminen ja neuvovat miten surra pommi-iskun uhreja; heidän täytyy saada viedä kynttilöitä ammuttujen poliisien haudalle – poliisien, jotka olivat heille täysin tuntemattomia ja merkityksettömiä ihmisiä, kunnes koko yhteisöä kohdannut ah niin traaginen ampumavälikohtaus teki heidän ruumistaan kollektiivista omaisuutta ja soi mahdollisuuden halpaan hyvän omantunnon ostoon; heidän täytyy saada nähdä tv:stä entisen valtiomiehen hautajaiset kuoroineen ja kunnianlaukauksineen; heidän täytyy saada mumista hyväksyvästi presidentin tai pääministerin puheelle kun tämä osoittaa myötätuntonsa uhrien omaisille – ja näin heistä tulee hyviä kansalaisia ja yhteisön jäseniä, ammutun poliisin haudalle viety kynttilä tekee viejästäkin tärkeän ja lopulta – hyvän ihmisen. Mutta minua ei huvita olla hyvä ihminen. Olen väsynyt olemaan hyvä, ottamaan muut huomioon, yhtymään yleiseen mielipiteeseen ja noudattamaan elämässäni jonkinlaisia suuntia.

TARPEETON

2004-03-22T21:13:00.000+02:00

Sain tekstiviestin tytöltä joka pyysi minua luokseen. Olen tuntenut hänet jo kauan, lähinnä niin sanotusti kaverina vaikka olemme joitain kertoja suudelleet olleet sängyssäkin. Hän on melko tavallinen tyttö, jolla on tavalliset mielipiteet, elämäntavat ja vaatteet. Etupäässä hän on tylsä ja mielikuvitukseton, eikä hän merkitse minulle paljoakaan. Hän saattaa luulla olevansa minulle jotakin, en tiedä, en aio ottaa selvää enkä oikoa mahdollisia harhaluuloja. Joskus hänestä on harmittomaksi ajanvietteeksi, joskus häneltä voi saada seksiä, siinä kaikki. Nyt en kaipaa kumpaakaan, joten hän on nyt minulle tarpeeton, ja ilmoitin etten tule.

SOTA TEKEE MAAILMASTA MIELENKIINTOISEMMAN

2004-03-21T22:53:00.000+02:00

Eilen on osoitettu mieltä Irakin sotaa vastaan; sinänsä sööttiä idealismia, mutta ei kosketa minua. Miksi juoksisin räntäsateessa kantamassa plakaatteja ja huutamassa iskuölauseita, jotka muuttavat maailman kulkua suunnilleen yhtä paljon kuin hyttynen junan? Minulla on oma elämäni eivätkä maailman sodat ja vääryydet minua juuri liikuta – historia on aina voittajien historiaa, eikä moraalilla ole loppujen lopuksi mitään sijaa politiikassa, sodasta puhumattakaan. Ja mitä tulee siihen mielenosoittajien iskulauseeseen, ettei sota tee maailmasta turvallisempaa, totean ettein voi kuvitella mitään tylsempää kuin turvallinen maailma – vasta sota, oikea verinen sota, tekee maailmasta mielenkiintoisen.

Sodassa sinällään ei ole mitään pahaa tai vastenmielistä – se on pikemminkin jokin hyvin dynaaminen ja edistävä prosessi, ja ollut ikiajat luonnollinen ja itsestäänselvä tapa ratkoa riitoja. Itse asiassa olen usein haaveillut pääseväni sotaan: tahtoisin tuntea sen jännityksen, sydämen kiihkeän rummutuksen tärykalvoilla ja adrenaliinin kohinan suonissa, mittailla vastustajaa kylmäverisellä silmällä, tietää miltä tuntuu tappaa..

Irtautuminen

2004-03-20T23:02:00.000+02:00

Minä haluan eroon kaikista aidoista tunteista; en tahdo kaivata ketään, en rakastaa ketään, en itkeä kenenkään herättämien hämyisten muistojen vuoksi, sillä rakkaus kahlitsee ihmisen likaisin, näkymättömin säikein, pimentää aistien valon ja sulkee silmät todellisuuden selkeiltä ratkaisuilta; en halua tarvita ketään enkä välittää kenestäkään – ainoa josta aion enää välittää olen minä itse, sillä vain se mikä koskee minua on arvokasta elämässäni; en tahdo myöskään tuntea myötätuntoa tai sääliä, sillä ne ruokkivat vikojen hyväksymistä, virheiden anteeksiantamista ja puutteellisuuden säilymistä maailmassa – ihmisen tehtävä on kasvaa ja kehittyä, parantua; ja iljettävintä maailmassa on ehkä itsesääli, tuo hengenvapauden kuolettavin ruttotauti – varjelkoon syntymähenkeni minua itsesääliltä viimeiseen asti!

Minä en tahdo enää kaivata kenenkään kylkeä jota vasten tuntisin olevani turvassa, sillä tuo turvallisuuden tunne on valheellista harhaa – maailmassa ei turvallisuutta ole. Siksi toisekseen kokemus tuosta turvan illuusiosta on addiktiivinen, siitä tulee riippuvaiseksi, enkä tahdo olla riippuvainen mistään – jokainen asia, jota ilman et voi olla, tekee itsestäsi pykälän vähäisemmän.

Haluan eroon myös kaikista arvoista, kaikista, jotka jonkinlaisten ennakko-odotusten lailla vaativat meitä noudattamaan tiettyjä käytöksen suuntaviivoja ja toimimaan tietyissä tilanteissa tietyin tavoin. Olen väsynyt myös siihen, että kaikki teot ja mielipiteet olisi kyettävä selittämään tai perustelemaan jälkeenpäin. Miksi pitäisi? Rationaalinen maailma on illuusio, ja ihminen, jonka mielipiteet ovat keskenään harmoniassa ja teot pelkästään kunniallisia, on tyhjä kuin avaruus ja tylsä kuin tuoteseloste. Minähän elän kuitenkin – en minä jaksa olla millään tapaa helposti selitettävissä oleva luonne, eikä minun tarvitse perustella tekojani muille tai itselleni, riittää että olen niihin tyytyväinen.

Kaikki nämä vuodet, yli kahdenkymmenenviiden, olen elänyt tavoitellen utuisia kummallisuuksia tajuammatta itsekään tarkemmin mitä ne ovat. Olen rakastanut ja saanut vastarakkautta – lukuisia kertoja – jättänyt ja tullut jätetyksi, kaivannut ja ollut kaivattu; olen tanssinut ilosta ja vaipunut raskaaseen suruun; olen välittänyt muista ihmisistä ja uhrautunut heidän vuokseen; olen tuntenut iloa, onnea ja kiintymystä, kateutta, mustasukkaisuutta ja vihaa, katkeruutta, kaipausta ja ahdistusta. Enää en halua. En tahdo tuntea nyt mitään. Tahdon viimeinkin tuntea mitä on olla minä, olla vapaa, mitää yksinkertaisesti on olla. – Sillä eikö oleminen ole kuitenkin kiehtovin ja samalla tuntemattomin osa ihmisen elämää? Me tiedämme sen mitä opiskelemme, teemme työksemme tai harrastamme – tunnemme algoritmimme ja kaavamme, tiedämme miten se auto tai tietokone, johon olemme uhranneet tukun rahaa toimii, mutta emme luullakseni tiedä mitään olemisestamme. Mikä on tämä tyhjä vaaleus jossa koemme näitä asioita?

Mitenkö olen päätynyt tähän? Jokin aika sitten, ehkä siitä on kolme kuukautta, jätin tyttöystäväni, määritelmästä riippuen neljännen tai viidennen elämässäni. Kun jälkeenpäin huomasin kaipaavani häntä, aloin inhota itseäni: miksi minun oli ikävöitävä häntä vaikka tiesin ja muistin etten ollut tyytyväinen elämääni hänen kanssaan? Miksen vain voinut olla vapaa. Tuo sisältäni esiinpyrkinyt kurja, ahdasmielinen ja elämänsammuttava sentimentaalisuus yritti ottaa järkeni valtaansa, ja siksi tahdoin siitä eroon – siitä ja kaikista muista modernin tunne-elämän käärmeistä, jotka voivat kahlita mieltä.